Rankka aamu eli mielen harhat, osa 2. 4. tammikuuta

Vapaakulkija · Kommentit: 3
"I walk on concrete, I walk on sand, I cannot find safe place to stand"  - PJ Harvey

Juuh rankka aamu ja tekstistäkin taitaa tulla tavanomaista rankempaa. Ja miksi? Siksi, että satuin katsomaan Departed elokuvan eilen. Olin laittanut leffan nauhoittumaan digiboxille ja toisen ohjelman sen perään, mutta jämähdinkin katsomaan elokuvaa, koska juoni oli melko mukaansatempaava. Joku voi ihmetellä, mitä rankaa tästä voi seurata ja eihän siitä muuta seurannutkaan, että satuin näkemään unta yöllä, jossa mukana olivat minä itse, Matt Damon, psykologia esittänyt nuori nainen, äitini, ystäväni (jonka luona olin ollut päivällä auttamassa keittiön purkamisessa) ja vieläpä pari muutakin ystävääni. Eli melkoinen kokous oli koolla, mikä oli huvittavaa sinänsä, että mukana oli niin oikeita ihmisiäkin kuin elokuvassa esiintyneitä roolihahmoja. Olimme pimeällä vintillä kukin nukkumassa omissa sängyissämme ja keskustelimme siitä, millainen elokuva Departed 2:sta tulisi. Kaikilla unessa esiintyneillä hahmoilla oli oma kehitelmänsä jatko-osan juonesta. Jossain vaiheessa tulin sitten unessa maininneeksi, että otin tämän eilisen elokuvan tallenteeksi ja että sen jälkeen tuli tunnin ohjelma meditaatiosta. Psykologinainen unessa sanoi, että on niin näppärää, kun voi vilkaista digiboxilla vilkaista sitä meditaatio-ohjelmaa ja jos se on hyvä, niin sen voi katsoa ja jos se on huono, niin sen voi vaikka poistaa. Totesin tähän, että juuri näin. Digiboxi on näppärä kapistus juuri tästä syystä. Tähänpä sitten heräsin aikaisin aamulla noin klo viiden aikaan, enkä saanut enää nukuttua. Olin hyvin levoton ja ahdistunutkin.

Joku voi ihmetellä, että mikä tässä nyt on niin rankkaa yöunien menettämisen lisäksi. Rankkaa oli se, että unella oli selkeä viesti minulle, jonka tiesin heti. Sillä eihän televisiosta mitään meditaatio-ohjelmaa ollut tulossa, vaan olen itse harjoittanut meditaatiota. Ihan viime aikoina tosin satunnaisesti enkä säännöllisesti päivittäin, kuten aiemmin. Olen verhonnut meditaatiosta luopumisen valheeseen, kertonut itselleni, että kyse on kokeilusta, psykologisesta ja väliaikaisesta kokeilusta, vaikka tosiasiassa syyt meditaation lopettamiseen ovat olleet aivan toiset. Tai oikeastaan ei ole olemassa kuin yksi syy. Ja se syy tulee tässä.

Meditaation harjoittaminen on niin mahdottoman pelottavaa, että en ole kyennyt tekemään sitä enää täysillä. Ja miksi näin on? Meditaatiohan on ihanaa, se tuo elämäämme rauhaa, iloa  ja onnellisuutta. Se saa meidät näkemään nykyhetken kauneuden ja todellisuuden paremmin. Kauheus piileekin juuri siinä. Meditaatio saa meidät näkemään todellisuuden paremmin. Ja vasta viime aamuyöllä tajusin, että se on ollut minulle liian pelottavaa tähän aamuun asti. Se saa nimittäin näkemään sen, että tässä maailmassa ei ole mitään pysyvää, jonka varassa voisi seistä. Ei ole ketään ihmistä, johon voisi pysyvästi turvata, ei edes omaan itseensä. Päinvastoin me itsehän tai egomme olemme juuri itsellemme kaikkein epäluotettavimpia ystäviä. Ei ole myöskään mitään rahasummaa, työpaikkaa, luostaria, asemaa, parisuhdetta, paratiisisaarta Okinawalla, johon voisi pysyvästi turvata. Tämän ymmärtäminen voi olla niin suunnattoman pelottavaa, että sitä ei haluaisi kohdata. On helpompaa ripustautua vanhoihin unelmiinsa siitä, että tuo ihminen, päämäärä, asia, raha voisi tehdä minut onnelliseksi. Tai jos olisin tuossa asiassa parempi, niin olisin onnellinen. Itse esimerkiksi olen ajatellut usein, että minun pitäisi olla ihmissuhteissa parempi. Pitäisi olla kärsivällisempi, sosiaalisempi, iloisempi, rauhallisempi, you name it. Tosiasia kuitenkin on se, että olen juuri tällainen, mitä tällä hetkellä olen, en mitään muuta. Ja kun katselen ihmisiä ympärilläni, niin eivät he ole sen kummempia, eikä tarvitsekaan olla. En ole juurikaan odottanut muilta ihmisiltä, että heidän pitäisi olla ihmissuhteissaan erilaisia, mutta itseltäni olen ja kun en ole siihen pystynyt, olen tuntenut syyllisyyttä. Tämä syyllisyys on turhaa ylimääräistä painolastia, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä aamu sai minut ymmärtämään paremmin säännöllisen harjoituksen merkitystä. Luonto on ehkä rakentanut ihmisen tarkoituksella siten, että harjoittamisen alussa tulee mukavia ja iloisia oivalluksia. Näkee luonnon kauneuden kirkkaana ja onnellisena. Eihän kukaan tekisi asiaa, jonka kokee ahdistavaksi. Samaan aikaan kuitenkin harjoitus muokkaa mieltämme kestävämmäksi ja vahvemmaksi. Se antaa meille mahdollisuuden nähdä harhojemme läpi ja se ei aina ole miellyttävä kokemus. Meditaatio näyttää meille ulkoisen todellisuuden kauniina. Samalla se voi näyttää sisäisen todellisuutemme melko kamalana. Molemmat ovat totta. Maailma ja elämä on samaan aikaan kaunista ja kamalaa. Mutta mitään muuta meillä ei kuitenkaan ole. Ei yhtään mitään muuta. On ainoastaan tämä elämä, johon mekin tällä hetkellä kuulumme. Voimme yrittää elää tätä elämää ja tätä hetkeä. Voimme myös yrittää paeta sitä, sitähän me suurimmaksi osaksi aikaa teemme. Me pakenemme sitä.Päiväuniin, unelmiin, elokuviin, baariin, ties minne.

Itselle tämän aamun herätys oli kova. Se oli kiveäkin kovempi. Mutta se sai minut ymmärtämään myös jatkuvan harjoituksen tärkeyden. Ja kaikki tämäkin on myös ollut harjoitusta, elämää ja ehkä yksi askel lähemmäksi vapautta. Kuinkahan monta askelta vielä on otettavana. Niille ei taida loppua näkyä. Päätän tämän artikkelin päässäni soiviin Billy Idolin sanoihin.

 

"There is nothin' fair in this world
There is nothin' safe in this world
And there's nothin' sure in this world
And there's nothin' pure in this world

It's a nice day to start again"

Kommentit: 3

kivi
Hyviä oivalluksia, noinhan se menee. On helppoa paeta todellisuutta jonkun idean tai aatteen taakse, että sitten joskus vapaudun jne. Aina kun tulee mieleen jokin hyvän tuntuinen ajatus joka vie mukanaan, tulisi havahtua että se on vain ajatus. Mielenkiintoinen blogi, jatka kirjoiittamista vaan.
mus leucopus
Niin. Olen joskus kokenut tuota samaa ja ratkaissut asian siten, että olen todellakin jättänyt meditoinnin vähäksi aikaa sikseen, ja uskon sen olleen hyväksi minulle. Uskon siihen, että oivallukset tulevat aikanaan, vaikka välillä pitäisikin taukoa ja korvaisi sen vaikka hiljaisilla metsäkävelyillä. Oma sisin voi olla silläkin tavalla viisas, että se tietää, millaisina annoksina pystymme todellisuutta ja elämää hahmottamaan. Ja pyytää hiljentämään vauhtia, ainakin vähäksi aikaa. - Jos haluaa kuitenkin jatkaa sinnikkäästi, olisi hyvä, että olisi henkilökohtainen ohjaaja, jonka kanssa hieman purkaa noita tuntemuksia. Olemme usein juuri tuolla kuvaamallasi tavalla äärettömän armottomia itsellemme - tässäkin suhteessa. Minusta on hienoa jo se, että on pystynyt harjoittamaan meditaatiota vaikkapa pienissäkin erissä; on vaikea uskoa, että siitä olisi haittaa tai vahinkoa. - Kävellessäni viime keväänä Santiago de Compostelan taivalta huomasin, että kävely on itse asiassa meditaatiota, jota kannattaisi joskus kokeilla kotisuomessakin. Se vie vain aika lailla enemmän aikaa kuin perinteinen meditaatio, sillä jo kunnolliseen lämpiämiseen tarvitaan tunnin taivallus. Eli, voisit ihan kiittää itseäsi siitä, että huomasit itsessäsi tämän vastustuksen ja miettiä, miten voisit itseäsi liikaa pakottamatta edetä hiljalleen oikeaan suuntaan. Kyllä se siitä ;)
Vapaakulkija
m.l., mukava kuulla, että ei ole yksin tämän tyyppisen kokemuksen kanssa. Ja keskustelut sopivan ohjaajan kanssa varmasti ovat paikallaan. Kävely on todellakin mitä parhainta harjoitusta, varsinkin kävely luonnossa. Olenpa muuten itsekin haaveillut tuosta Santiago Compostelan taipaleesta. Mutta kai sitä voisi kävellä vaikka Vaasaankin :-) Majoituspaikat yms faciliteetit eivät ehkä ole yhtä hyvät, mutta kesällä ja teltta mukaan :-)
Email again:

Lisää kommentti