Pimeys

 

Ilman pimeyttä ei ole valoa

 

Luin eilen lehdestä, että maanantai 26.10. on vuoden masentavin päivä. Päivä, jolloin on eniten sairauspoissaoloja ja jolloin työpaikoilla saadaan kaikkein vähiten aikaan. Syynä siihen on talviaikaan siirtyminen. Kirjoituksessa huvittavaa oli, että tutkimus oli tehty Kanarian-saarten matkailubisneksen parissa. Tervetuloa tänne Suomeen katsomaan, miltä talviaikaan siirtyminen napapiirin läheisyydessä näyttää.

On alkamassa vuoden pimein ajanjakso. Marraskuusta tammikuulle saamme nauttia pimeydestä runsain mitoin. Viime vuosina lumi on ollut melko harvinainen näky etelä-suomessa, joten pimeyttä riittää. Meidän marraskuinen pimeytemme ei ole sellaista kaunista ja kirkasta pimeyttä, josta maailmankaikkeus on saanut alkunsa. Meidän pimeytemme on harmaata, kosteaa ja sumuista pimeyttä. Pimeyttä, joka tuntuu imevän kaiken valon itseensä.

 

Välillä tuntuu, että ulkona vallitseva pimeys ruokkii myös meidän ihmisten sisäistä pimeyttä. Energiatasot laskevat, olo tuntuu voimattomalta ja synkät ajatukset saattavat nousta mieleen. Synkkinä hetkinä saattaa unohtaa, että valoa on ylipäätään olemassa. Luonto on kuitenkin meitä viisaampi. Murheen, surun ja ahdistuksen tunteet nousevat meissä yhtä helposti kuin ilon ja rakkauden tunteetkin. Ihmismieli hakee tasapainoa jatkuvasti ilon ja surun, rakkauden ja pelon välillä. Mielemme on jatkuvasti muuttuva meri, jossa lempeät tuulet ja myrsky vaihtelevat.

Synkimpinä hetkinä saattaa helposti samaistua tunteisiinsa. Ajatella, että minä olen tuo murhe ja pimeys. Joskus pimeys tuntuu saavan vallan koko mielestä. Silloin on hyvä muistaa, että ehkä näillä synkillä tunteilla on joku tehtävä. Ehkä tunnetilamme haluaa kertoa meille jotakin. Sellaisina hetkinä on hyvä kohdata tunteensa. Ei ole syytä paeta. Tunteemme ja ajatuksemme eivät voi vahingoittaa meitä, pikemminkin päinvastoin. Tunteemme voi auttaa meitä löytämään itsemme. Tietoinen ja vapaa elämä edellyttää täydellisyyttä rehellisyyttä itseään kohtaan. Jotta voisimme saavuttaa tuon täydellisen rehellisyyden, meidän on myös kohdattava tunteemme rehellisesti ja avoimesti. Se on ollut vaikeaa ja se on edelleen vaikeaa, on helpompi valehdella itselleen. Olen kuitenkin aloittanut kysymään itseltäni; Miksi ihmeessä valehtelisin itselleni?

Nyky-yhteiskunta tarjoaa meille monia pakokeinoja todellisuudesta. Kiire, suorittaminen, kuluttaminen, päihteet, viihde ovat kaikki erinomaisia pakokeinoja. En missään tapauksessa kiellä etteikö meillä jokaisella olisi joskus kiire tai ettemmekö tarvitsisi viihdettä ja taidetta kohottamaan mieltämme. Jatkuva itsensä ja todellisuuden pakeneminen ei kuitenkaan ole meille hyväksi pitkällä tähtäimellä. Kadotamme yhteytemme itseemme ja ympäröivään luontoon. Keskitie taitaa tässäkin olla paras. On hyvä muistuttaa itseään itsensä kohtaamisen tärkeydestä. Ihminen tarvitsee torjuntaa ja pakoa joskus. Torjunta kertoo meille, että emme ole valmiita kohtaamaan totuutta.

Niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä on hyvä muistuttaa itseään kaiken pysymättömyydestä. Suurin riemu ja suurin tuska ovat katoavia tunteita. Ne nousevat ja laskevat kuin meren aallot. Me emme ole nuo tunteet. Ne ilmentävät luonnon alkuperäisiä rytmejä. Mielessämme oleva pimeys on vain yksi valon ja kirkkauden ilmenemismuoto. Se on kuin kuun vaiheet tai kynttilän lepattava liekki. Kaikki kiertää ja vastakohdat hakevat maailmassamme jatkuvasti tasapainotilaa.

Hyvä ja paha, rohkeus ja pelko, rakkaus ja viha. Valo ja pimeys. Kaikki on samaa. Elämää.